Niko Kaistakorpi Ajatuksia maan ja taivaan väliltä - joskus muualtakin

Koiralenkillä pohdittua - koirista, kompastuneista ja vanhoista puutaloista

  • Billie aka Pirpana kiven päällä
    Billie aka Pirpana kiven päällä
  • Ukon mielestä kuivaus on jees.
    Ukon mielestä kuivaus on jees.

Aamun koiralenkillä kerkeää miettiä monia asioita ja tänään mielessä oli erityisesti asuinympäristön muutos, vanhojen puutalojen purku ja elämän erilaiset ihmiselon kompastumiset.

Lenkki lähti metsän kautta käyntiin ja siellä oli taas mukavaa supisuomalaisesta märästä syyskelistä huolimatta. Kerran pienen koiran tullessa vapaana kaksikkoani tervehtimään hetken kylmäsi. Tämä johtui siitä, että lähes samannäköinen koira oli purrut Ukko-koiraani kuonoon vajaa kuukausi sitten. Koirat joksikin aikaa usein vetävät johtopäätöksen, että kaikki samannäköiset ovat lähtökohtaisesti pahoja ja vaarallisia. Joillakin tämä voi kestää läpi elämän. Onneksi Ukolla traumat olivat hälvenneet ja tapaaminen oli vain iloista touhua.

Metsästä siirryin katulenkkiosuudelle, kun ajattelin hakea samalla kahvimaitoa. Asuinalueellamme kehäkolmosen ulkopuolella Vantaalla lähellä Tuusulan rajaa on paljon vanhoja puutaloja ja suuria tontteja. Hieman yli kymmenen vuoden aikana niiden määrä on kuitenkin vähentynyt huomattavasti ja maisema muuttunut.

Hetken päästä tulen kohtaan, jossa oli ennen laajennettu rintamamiestalo ja suuri piha. Talo purettiin joku aika sitten ja nyt tontille on valmistumassa kaksi paritaloa ja kaksi erillistaloa tuon yhden talon paikalle. Tämä on uusi lähiseudun ennätys yhden talon tontille - yleensä niihin on noussut kaksi taloa tai paritaloa. Omaa pihaa ei noilla juuri ole, mutta toisaalta harvalla niitä on enää aikaa hoitaakaan.

Matka jatkuu ja kaupan kautta kohti kotia - nuorempi koira iloitsee noin kahden minuutin tolpassa kiinniolon jälkeen kuin olisin ollut koko päivän poissa. Häneen on jättänyt jälkensä se, että on tullut meille uutta kotia tarvitsevana ja aiemmasta kotiväestä vuoden sisällä emäntä kuoli syöpään ja tytär sydänleikkauksen komplikaatioihin. Tämän lisäksi isäntä sairastui ALS-tautiin eikä enää voinut pitää koiraa. Pirpanan elämästä on niin moni tärkeä ihminen kadonnut, että hän ilmeisesti pelkää niin käyvän koska tahansa jälleen. Pystyimme auttamaan koiraa tarjoamalla kodin ja samalla syntyi elinikäinen ystävyys edelliseen isäntään - voimme edelleen välillä piristää sekä hänen että omaa päiväämme käymällä kylässä koirien kanssa samalla jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä.

Matkan jatkuessa onneksi huomaan bussipysäkille joltain pudonneen illan ranskalaisperuna-annoksen ennen koiria ja vaihdan kadun puolta. Matka jatkuu eikä törpöt edes tajunneet mitä menettivät. laugh

Lähellä kotia tulemme kohtaan, missä vanhaa puutaloa juuri puretaan. Ennen siinä asui mies, jolla oli kaksi Estrellan vuoristokoiraa, joiden kanssa Ukko leikki monesti. Koirista on jo aika jättänyt ja niiden isäntä menetti sairaalabakteerin ja hoitovirheen seurauksena kävelykyvyn. Omakotitaloasuminen loppui ja nyt tontti on myyty. Paljon erilaisia kohtaloita ja vastoinkäymisiä mahtuu elämään, joista he keille tällaisia kompastumisia ei ole käynyt, eivät oikein voi mitenkään ymmärtää tarpeeksi.

Voi kun vastoinkäymisiä kohtaamattomat ihmiset oppisivat ymmärtämään kompastuneita ja empatia lisääntyisi. Ikävä kyllä kehitys näyttäisi menevän väärään suuntaan - toivottavasti olen väärässä!

Ajatukset harhailevat takasin vanhoihin puutaloihin ja suuriin pihoihin. En minä tätä kehitystä vastusta - pääkaupunkiseudulla perheet tarvitsevat asuntoja. Jotain haikeutta silti koen tästä kehityksestä. Kenties lapsuuden vierailut molemmissa mummoloissa Toijalassa ja Valkeakoskella ovat jättäneet minuun pysyvän jäljen. Molemmissa oli vanha puutalo sekä suuri piha marjapensaineen ja omenapuineen. Toijalan mummola purettiin jo kauan sitten, sillä siinä samassa oli vanha kauppa ja sijainti oli niin keskeinen, että kunta pakkolunasti tontin ja rakensi tontille kerrostalon.

Kodin lähestyessä tulee mieleeni Jarkko Martikaisen biisin mainiot sanat:

"Pelko pois, kaikki muuttuu,

vaan jostain huudettiin,

hyvää yötä nykyaika teit hyvää työtä,

käy lepäämään,

paljon teit, nyt unta kaipaat

nuku pois niin vierees jään."

Vaikka olen elantoni saanut pääosin tuotekehityksen ammattilaisena ja uutta kehitystä tehden, niin joskus nostalgia ja kaipuu vanhaan valtaa mielen - lienee ikääntymisen merkki. Vielä en kuitenkaan ole saavuttanut vaihetta, jonka mukaan ennen kaikki oli paremmin. Enkä kyllä usko saavuttavanikaan ja uuden luominen on edelleen lähellä sydäntä.

Hyvää syksyistä viikkoa kaikille! Täällä mennään neljän pyyheliinan päivätahtia näillä sadekeleillä. smiley

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän JanneSalonen11 kuva
Janne Salonen

Itse asustelen vanhaa puutaloa, alkuperäinen tupa ja huone on rakennettu 1890-luvulla. Siihen on kasvanut kylkeen pari huonetta lisää vuosikymmenien kuluessa ja sitten eteinen. Maakartta vuodelta 1915, käsinpiirretty, näyttää juuri ne samat pellonrajat mitä nytkin on niin tarkkaan että sen perusteella voi kaivaa tontin rajakivet esille. Ainoastaan yksi muusta kiinteistöstä irtonainen pellonpala on jätetty metsittymään kallioiden taakse, naapurin 85-vuotiaan gubben mukaan sitä on aina kutsuttu persrei'äksi. Järvenreuna on vetäytynyt juoksutusten myötä kun aikoinaan piti saada lisää peltomaata.

Vanhoilla taloilla on historia jonka näkee kun kaivelee ullakon sahanpuruja tai hirsien välistä, tai kun rakenteista löytyy sisäseinästä vanha ulkoikkuna ja ilmeisesti vanteentekemiseen tarkoitetut ympyrässä olevat rei'ät. Tästä talosta on yksi kappale kirjassakin, päättyy siihen kun kirjailijan setä ampui itsensä tuossa takahuoneessa sodasta sairaana palattuaan. Metallinpaljastimella löytyy maasta rautaa, mitä sinne nyt on 130 vuoden aikana hukattu.

Vanhoja taloja ei enää tehdä, tehdään vain uusia taloja joiden enssijainen tarkoitus on säästää energiaa, vasta toiseksi asuttaa ihmistä ja kaikkein viimeiseksi se että ne olisivat kestäviä ja käytännöllisiä.

En yhtään ymmärrä purkuvimmaa, onko Suomesta loppumassa tila? Suomessa hienoimmat paikat ovat niitä, joissa on vanhoja puutaloja: Porvoo, Rauma, Uusikaupunki, Naantali, Pispala.

Käyttäjän NikoKaistakorpi kuva
Niko Kaistakorpi

Hatunnosto korkealle siitä, että pidät tuollaista talovanhusta kunnossa ja osana säilyvää historiaa!!

Itse pidän erityisesti, kun esineillä ja taloilla on tarina.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Ilmoittaudun samaan sarjaan kotitaloni iän suhteen. Rakennusvuosi 1890 (ehkä parin vuoden tarkkuudella), ja siirto nykyisille sijoilleen v. 1914. Siirtäminen oli lyhyt, n. 20 metriä, mutta siitäkään ei selvitty kuin purkamalla ja kokoamalla rakennus hirsi kerrallaan.

Peruskorjauksen myötä saatiin vakuutuskirjaan hauska tietopaketti: "rakennettu -90, saneerattu -93." Okei, myönnän että myös vuosisata mainitaan sen vaihduttua tapahtumien välillä.

Jokusen kerran on tullut mieleeni fraasi "jos nämä seinät osaisivat puhua...". Sotavuosina tupaa ja ulkorakennuksia käytettiin armeijan majoittamiseen; sellainen on aina ihan oma juttunsa.

Käyttäjän JanneSalonen11 kuva
Janne Salonen

Kertooko tarina miksi taloa siirrettiin 20 metriä?
Emäntä oli sitä mieltä että toisesta kohtaa olisi paremmat näkymät pirtin ikkunasta ja 25 vuoden nalkutuksen jälkeen isäntä viimein kyllästyi, "no perkele siirretään sitten koko talo"?

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko Vastaus kommenttiin #4

Hauska ajatus, ja vaikka juttu ei noin mennytkään, on siinä totta toinen puoli: kaiken takana ON nainen. Tällä kertaa äitini (s. 1923) isän (s. 1893) äiti (en muista syntymävuotta).

Nuori isäntä oli luvannut toisen kylän neitoselle tulevansa hakemaan tämän emännäkseen, kunhan saisi talon valmiiksi. Tyttö ei ollut kovin innokas, mutta ei uskonut talohankkeen toteutuvan, ja päätteli siten välttyvänsä tuolta avioliitolta.

Nuorukainen oli kuitenkin tosissaan, ja veti rakennusprojektin läpi, eikä tyttö tohtinut antaa rukkasia. Tulos: nuori perhe uudessa talossa!

Vuosien vieriessä paljastui, että asumisen riesaksi muodostuivat hiiret. Talo oli tehty vauhdilla, ja sen kivijalka jätetty aivan liian matalaksi. Mikäs siinä, puretaan pois ja kootaan uudelleen pihan toiseen laitaan korkealle perustukselle. Siis harjoituksena vähän kuin öinen sotilasteltan siirtäminen - potenssiin sata.

Hiirikysymys on yhä ajankohtainen, ja näin loppusyksystä eritoten. Myöhemmät sukupolvet eivät ole kuitenkaan ryhtyneet yhtä rajuihin toimiin kuin isoisäni isä nuorena miehenä.

Käyttäjän JanneSalonen11 kuva
Janne Salonen Vastaus kommenttiin #5

Hieno tarina ja osoittaa että tosielämä on usein paljon monisäikeisempi kuin mihin mielikuvitus riittää. Melkoinen kivijalka saa olla jos sillä meinaa estää hiirien kotoutumisen.

Tuomon tuvassa on se extraplussajutska, että talo on ollut suvun hallussa alusta asti. Hieno jatkumo.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Minä rakastuin meidän taloon jo ennen kuin olin sitä edes nähnytkään, tai pikemminkin tähän alueeseen. Käännyimme meidän polulle, jossa oli tien molemmin puolin näitä Tapiolan vanhimpia taloja muutama kappale heti näkyvissä, ennen kuin meidän talomme näkyi. Olin jo ihan täysin myyty.

Luonto oli ympärillä niin kaunis, jasmiinit ja kirsikkapuut kukkivat, eikä talossakaan mitään vikaa ollut. Kotoisen näköinen vuonna 1956 rakennettu yksikerroksinen talo, joka sisältä oli kattoparruin sisustettu ja oli kuin maalle olisi tullut. Piha oli rehevä ja vielä vähän enemmän kasveja pursuileva kuin mitä se on nyt. Lähes kaikki asukkaat olivat "alkuperäisiä"... Nyt heidän lapsensa ja osassa jo lapsenlapset asuttavat taloja, kun kukaan ei haluaisi täältä muuttaa pois, kuin jalat edellä. Minäkin.

On se kiva, kuinka joku paikka tuntuu heti omalta, kun "henki ja virtaukset" ovat oikeita. Uudemmat talot tuntuvat liian steriileiltä ja pikku-hiirien sipsutukset katon välitilassa eivät minua haittaa, kunhan pysyvät siellä tiiviisti. Oravat ovat lintujen lisäksi aina syksyisin kattovillojen kimpussa, mutta kaikille niitä riittää, kunhan vain sovussa eletään. Fasaanit ja rusakot kuuluvat myös kuvaan ja ketutkin aina silloin tällöin tekevät vierailujaan, joten on niin mukava maalainen olo, kun luonto on täällä niin lähellä.

Kun meillä oli kaksi isoa koiraa, niin niistä riitti karvoja moneen pesään, kun jätin harjauksen jälkeen ne puiden oksille pesänlämmikkeeksi. Varsinkin isompi koirista, lumivalkoinen paksuturkkinen samojedin pystykorva tuotti villoja valtavasti. Voi kun tulikin niitä ikävä taas kerran... nyyh.

Sinulle Niko on myös upeat koirat, joiden kanssa kelpaa ulkona peuhata ja kävelevätkin kunnon vauhtia. Toivonkin vain teille kaikille isille nyt kivaa viikonloppua ja aamukahveja sänkyyn:)

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset